Olemme kokoontuneet syväluotaamaan hallituksen budjettiesitystä ja linjaamaan omien vaihtoehtojemme valmistelua, mutta tulevaisuuden suurin haaste ei liity talouteen, vaan sosiaalisten repeytymien ehkäisyyn ja uudenlaisen sosiaalisen vastuun ja yhteenkuuluvuuden synnyttämiseen ja lujittamiseen.

Ilman sosiaalista vastuuta ja ajattelua ei olisi ollut mahdollista rakentaa integroitua teollisuusyhteiskuntaa ja luoda taloudellista kasvua. Sivistynyt yhteiskunta rakentuu talouden ja sosiaalisen toiminnan tasapainon varaan.

Myös nykyinen tietoyhteiskunta tarvitsee taloudellisen ja sosiaalisen vastuun tasapainoa. Mutta nyky-yhteiskunta ei näytä automaattisesti perustuvan yhteenkuuluvuuden ja tasa-arvon periaatteelle yhtä voimakkaasti kuin 60-luvulla alkunsa saanut hyvinvointivaltion rakentaminen. Nykyisin korostuvat eriytymispyrkimykset ja kilpailu. Ei liene ihme, että porvarihallituksen aikana tasa-arvotavoite joutuu väistymään.

Taloudellinen eriarvoisuus on kasvanut. Suunnan kääntäminen on erityisesti sosialidemokraattien tehtävä. Porvarihallitus ei siitä piittaa. Nykyisessä tietoyhteiskunnassa on aiempaa vaikeampi edistää tasa-arvoa, koska tieto on kasautuvaa pääomaa. Rahaa on helpompi satsata kuin osaamista.

Meidän on tehtävä työtä, jotta yhteiskuntamme olisi 1. ekologisesti kestävämpi 2. taloudellisesti oikeudenmukaisempi 3. sivistyksellisesti laajempi ja 4. ihmisten arjen turvaavien palveluiden kannalta aukottomampi.

Toinen iso haaste liittyy ympäristömme kestävyyteen. Maapallo ei odota - se vaatii kestävää ilmastopolitiikkaa heti.

Sosialidemokraatit hyväksyivät bensaveron korotuksen osana kestävää ilmastopolitiikkaa. Hallituksen politiikka ei kuitenkaan kestä ilmastopoliittista arviointia, koska sen panokset joukkoliikenteeseen ovat vähäiset. Ihmisten yksityisautoilu ei siirry julkisten kulkuvälineiden käyttöön, jos junamatkan hinta on korkeampi kuin automatkan.

Julkisen liikenteen panostukset ovat budjettiesityksessä liian vähäisiä. Isojen kaupunkien joukkoliikenteen tukeen on nyt varattu vaivaiset 5 miljoonaa euroa. Summa ei riitä kuuden suurimman kaupungin tarpeisiin, vaan se jaetaan kolmen suurimman kesken. Raha on niin vähäinen, ettei se riitä kattamaan edes polttoaineen hinnan nousua.

Jos julkisen liikenteen lippujenhinnat nousevat, polttoaineveronkorotuksesta häviää se vähäinenkin ympäristöohjaavuus, joka sillä on ollut. Siitä tulee vain ikävä tapa kerätä kansalta veroa.

Ympäristöpuolen ratkaisuilla on myös mahdollista kerätä rahaa. Viime syksynä esittämämme windfall-vero on yhä ajankohtainen. Hallitus puhuu kyllä windfall-verosta, mutta ei toimi. Toimettomuuden seurauksena menetämme satoja miljoonia verotuloja, joiden kerääminen on harvinaisen haitatonta. Yritykset, jotka niitä maksaisivat, kasvattaisivat voittojaan verosta huolimatta. Samoin jäteveron korotuksella voidaan tehdä parempaa ympäristöpolitiikkaa ja kartuttaa yhteisiä verovaroja.

Hallituksen ympäristöratkaisuissa ison miinuksen aiheuttaa maatalouden vesiensuojeluun varattujen rahojen vähentäminen sekä ympäristöinvestointirahojen leikkaukset.. Kataisen esityksen ympäristöjärjestöjen avustusten yli 20 % leikkaukset budjettiriihi sentään oikaisi.

Hallituksen talouspolitiikka on tempoilevaa. Ensin kiristetään tuloverotusta, sitten kevennetään, mutta tulevasta linjasta ei ole tietoa. Hallitus lyhentää valtion velkaa, mutta pakottaa kunnat velkaantumaan ja nostamaan veroäyrejään. Tällainen tempoilu ei lisää ihmisten luottamusta talouteen.

Taloudessa näkyy harmaita pilviä ja kuluttajabarometrin mukaan ihmisten luottamus talouteen on yhtä alhaalla kuin se oli pahimpina lamavuosina. Hallituksen pitää lisätä vakautta ja vahvistaa luottamusta eikä temppuilla eestaas sahaavaa politiikkaa.

Hallitus keventää verotusta sinänsä oikea-aikaisesti lisätäkseen kotimaista kysyntää hitaamman talouskas­vun kynnyksellä. Mutta ylisuurten veronkevennysten riskinä on, että käy kuin Saksassa muu­tama vuosi sitten.

Hallitus yritti (vero)elvyttää kotimarkkinoita massiivisella veropaketilla. Mutta saksalaiset eivät luottaneet talouteen, koska palveluja leikattiin ja palvelujen hinnat nousivat. Ihmiset laittoivat veronkevennykset säästötilille ja kotimainen kulutus heikkeni entisestään. Työllisyyshyöty jäi heikoksi.

Suomessa hallituksen talouspolitiikka voi pahimmillaan johtaa samaan. Suhdannepoliittisesti hyvä veronkevennysten alennus hukkuu kotitalouksien epävarmuuteen tulevasta.

Hallitus ei panosta kuntapalveluihin, vaikka tietää kuntien talouden heikkenevän tulevaisuudessa. Hallitus leikkaa harkinnanvaraista kunta-avustusta, vaikka se tietää vaikeuksissa olevien kuntien ahdingon.

Ihmiset kokevat elämässään terveyspalveluiden kallistumisen, asumiskustannusten nousun, liikkumisen kallistumisen ja iso osa perheistä päivähoitomaksujen rajun korotuksen. Lisäksi tulevat yritysten ja teollisuuden hiipuvat tulevaisuusennusteet.

Usko tulevaan talouteen on siis jo nyt kuluttajabarometrissa laman-ajan lukemissa - pidättäytyminen palveluhintojen korotuksista ja panostaminen palveluihin synnyttäisi uskoa tulevaan, antaisi rohkeutta vahvistaa kulutusta ja pitäisi kotimarkkina vauhdissa.

Katainen on myös varsin toiveikas inflaation alenemisen suhteen. Tähän toiveeseen sosialidemokraatit yhtyvät ja vaativat ministeriltä tekoja, jotta toive toteutuu. Katainen oli yhtä toiveikas edellisen budjettiriihen jälkeen ja vakuutteli, että inflaatio laskee. Totuus oli toinen: inflaatio nousi voimakkaasti.

Inflaatio on tyypillinen makrotalouden termi, joka pelkkänä lukuna ei paljoa kerro. On mentävä sen sisälle, jotta näkee inflaation todelliset haitat.

Hinnat ovat nousseet eniten ruuan, asumisen ja liikkumisen kohdalla. Inflaatiota taas alentaa autojen verotuksen ja hinnan alentuminen sekä viihde-elektroniikan hintojen aleneminen. Inflaatio ei ole kaikille ihmisille ja perheille sama. Pienituloisimmat perheet eivät uusi stereoitansa eivätkä osta uusia autoja. Kaikki rahat menevät elämisen perusasioihin ruokaan, asumiseen ja liikkumiseen.

Suomen hintarakenteella pienituloisimpien eläkeläisten, työttömien ja sairaiden, opiskelijoiden sekä lapsiperheiden inflaatio on käytännössä kovempi kuin hyvätuloisten.

Budjetin tuloveroalennus on kädenojennus palkansaajille, joiden kukkaroon inflaatio on syönyt ison loven, mutta Kataisen-Vanhasen valitsema linja on epäoikeudenmukainen.

Suomessa keskimääräinen inflaatio on 4,1 %, joten verotuksen 4 %:n indeksitarkistus osuu kokolailla kohdalleen - siis keskimäärin. Mutta työttömän inflaatio on 5,1 % ja toimihenkilötasolla 3,6. Mitä korkeammalle mennään johtoportaassa, sitä pienemmäksi inflaation vaikutus ihmisten arjessa jää. Jo verotuksen inflaatiotarkistus suosii parempiosaisia. Sen rinnalle ei siis tarvita enää taulukkotarkistuksia, jotka ulottuvat kaikkiin tuloluokkiin.

Sosialidemokraattien mielestä veropolitiikka on keino tehdä oikeudenmukaisempaa tulonjakopolitiikkaa. Verotuksen avulla voidaan oikaista yhteiskunnan tulonjakoa ja tukea työllisyyttä.

Kohdentamalla veronkevennyksiä harkitummin ja oikeudenmukaisemmin saadaan parempia tuloksia ja rahaa jää paremmin esimerkiksi kuntien palveluiden rahoittamiseen.

Sosialidemokraattien mielestä veronkevennysten painopisteen pitää olla pieni- ja keskituloisissa. Kataisen malli johtaa siihen, että keskituloisen kaksilapsisen perheen kohdalla inflaatio ja hallituksen korottamat päivähoitomaksut vievät enemmän kuin nyt luvassa oleva verohyöty tuo.

Budjettiriihi muutti Kataisen veroratkaisua, mutta yhä veronkevennysten painotus pieniin ja keskisuuriin tuloihin on hyvin markkinoitu kupla.

Työtulojen ulkopuolella olevien köyhimpien verotus ei laske, päinvastoin se kiristyy isossa osassa kuntia, koska kuntaverot nousevat. Tässä näkyy hallituksen sosiaalinen omatunto: kaikkein köyhimmät työelämän ulkopuolella olevat jäävät täysin ilman veronkevennystä, vaikka heidän inflaationsa nousee eniten.

Työtulosta tehtävällä kevennyksellä on teoriassa työhön kannustava vaikutus, mutta jos sen hyöty valuu bussilipunhinnan korotukseen, hallituksen tuki joukkoliikenteelle suurissa kaupungeissa ei riitä kattamaan edes polttoaineen hinnannousua vaikutus on toive ajattelua.

Sen sosiaalisuuden osaa laskea jo alakoululainen. Jos 1000 eurosta saa 1,5 %:n kevennyksen ja 10.000 euroista 1,0 %:n kevennyksen toinen saa tosi paljon enemmän. Eikä se ole pienituloinen. Positiivista työtulovähennyksessä on se, että se ulottuu pienin osin myös kuntaveroon.

Sosialidemokraattien mielestä kuntaverotuksen perusvähennykseen tarvitaan roima korotus, koska se hyödyttää pienituloisia tulomuodosta riippumatta.

Hallitus käyttää puoli miljardia verotuloja ruuan ALV:n alentamiseen. Ruuan alv:n alentamista ei sinänsä ole syytä vastustaa lähtökohtaisesti, mutta tässä tilanteessa se on tuhlausta. Iso osa alennuksesta uhkaa valua väliportaiden taskuun.

Yksin asuva kansaneläkeläinen hyötyisi ruuan alv-alennuksesta noin 4 euroa. Jos kuntaveron perusvähennykseen käytettäisiin reilut 400 miljoonaa, niin samalla tulolla saisi varmasti 31 euron kevennyksen. Eli 8-kertaisen hyödyn alv-alennukseen verrattuna.

Nyt moni pienituloinen joutuu hakemaan toimeentulotukea maksaakseen veronsa ja tilanne vain pahenee kuntien joutuessa nostamaan veroäyrejään.

Tasa-arvoa ja talouskasvua voidaan tukea keventämällä kaikkein pienituloisimpien verotusta selvästi nykyisestä. Suomesta pitää tehdä "pienituloisten veroparatiisi", korottamalla perusvähennystä..

Porvarihallitus on rakentamassa Suomesta rikkaiden veroparatiisia. Tästä osoituksena on muun muassa maatilojen ja yritysten perintöverouudistus, osinkojen veronkevennykset.

Epäoikeudenmukaisinta on hiljaa tapahtuva veropolitiikan suuri linja, jossa ansioihin sidottua valtionverotusta alennetaan, mutta lähempänä tasaveromallia olevaa kunnallisverotusta kiristetään. Nostihan tänäkin vuonna reilusti yli 100 kuntaa verotustaan.

Sama epäoikeudenmukaisuus näkyy velan lyhennyksissä. Hallitus kertoo suureen ääneen, kuinka paljon valtion velkaa lyhennetään, mutta vähättelee kuntien samanaikaista velkaantumista. Valtio ja kunnat ovat kuitenkin samaa yhteistä talouttamme.

Suomalaisessa talouskeskustelussa on arvovääristymä. Talouden tiukat kehykset tekevät menokurin tiukaksi. Yhtä tiukkoja kehyksiä ei aseteta tulopohjan murentamiselle. Niinpä parempiosaisten asemaa voidaan helpottaa veronkevennyksin ja sitä kutsutaan usein dynaamiseksi politiikaksi. Köyhien auttaminen tulonsiirroin taas rikkoo menokurin ja on muka vanhakantaista jakopolitiikkaa.

Tästä esimerkkinä on kaikkien hyväksymä kotitalousvähennys. Kyllä minäkin hyväksyn sen nykyisen tason ja hyväksyn hallituksen käyttötarkoituslaajennuksen, vaikka iso osa uudeksi mainitusta on ollut mahdollista jo aiemmin.

Mutta haluan kysyä, onko kotitalousvähennyksen tason korottaminen tarpeellista. Nyt varakas pariskunta saa veronalennuksen muotoisen 6000 euron tulonsiirron vuodessa. Summa on sama, mihin pitkäaikaistyötön tai eläkeläinen joutuu tyytymään vuodessa.

Nykyinen vähennyksen raja on jo niin korkea, että keskituloinen perhe ei juuri sitä ylitä. Kotitalousvähennys sinänsä on hyvä, mutta tasokorotuksen hyöty kasautuu harvojen taskuun.

Voisiko ajatella, että veronkevennysten kasvattamisen sijaan tuettaisiinkin kuntien järjestämää kotiapua ikäihmisille ja lapsiperheille.

Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen esittelemä budjetti jättää kunnat ahtaalle vanhustenhoivan ja terveyspalvelujen, koulutuksen sekä päivähoidon järjestämisessä. Yrityksille ja maatiloille hallitukselta riittää euroja, mutta tavallisten ihmisten tarpeet saavat tiukkaa menokuuria vastaukseksi tarpeisiinsa.

Hallituksen oman keväisen kehysesityksen mukaan tällä vaalikaudella kuntien tulojen ja menojen väliin jää kolmen veroäyrin suuruinen aukko.

Työllisyys on kehittynyt positiivisesti ja verokertymä ylittää arvioidun, mutta hallitus ei ole valmis käyttämään talouteen syntynyttä liikkumavaraa palvelujen parantamiseen. Päinvastoin hallitus on korottanut kuntien palvelumaksuja, mutta imuroi kertyvät varat kunnilta valtion kukkaroon. Mekanismi on rakennettu niin ovelasti, että se on käytännössä pakottanut monet kuntapäättäjät nostamaan maksuja vastoin tahtoaan.

Ikääntymiseen varautuminen ei ole vain rahan keräämistä pahan päivän varalle. Ikääntyminen näkyy kunnissa jo nyt. Jos vanhustenhoivaan ei palkata riittävästi henkilöstöä, tulevaisuudessa on yhä vaikeampaa saada osaavia työntekijöitä.