"Pohja vanhan järjestyksen nyt horjuu". Näin saattoi moni hyräillä Barack Obaman vaalivoiton tunnelmia seuratessa. Uusi syrjäyttää vanhan. Nyt on tapahtumassa jotain merkittävää. Uusi tyyli ja uusi suunta nousevat esiin. Politiikka palaa politiikkaan. Ei vain USA:ssa, vaan kaikkialla maailmassa.

Tästä samasta muutoksesta on puhunut jo aiemmin Britannian Labour-puolueen ulkoministeri David Miliband. Hän on luonnehtinut 2010-lukua "We can", "Me pystymme"-politiikan aikakaudeksi. Sitä ovat edeltäneet sodanjälkeisen ajan perustarpeiden tyydyttämisen "Minä tarvitsen"-politiikka, 80-luvun kuluttamiseen perustuva "Minä haluan"politiikka ja 90-luvun yksilön mahdollisuuksia korostava "Minä pystyn"-politiikan aikakausi.

"Me pystymme"-politiikka perustuu yhteisöllisyyteen ja verkostoitumiseen. Ihmisille ei anneta valmiita vastauksia, vaan heiltä uskalletaan kysyä avoimia kysymyksiä. Entisiä totuuksia kyseenalaistetaan. Monet uudet haasteet, kuten ilmastomuutokseen ja globalisaatioon vastaaminen muuttavat idealismin realismiksi ja realismin idealismiksi. Entisistä unelmista tulee totta ja nykyisestä todesta unelmia. Unelmista todeksi. Siinä on tämän maailmalla leviävän uuden politiikan kova ydin.

"Nyt ryskyin murtuu rahavalta". Uuden politiikan synty ajoittuu keskelle historiallista, suuruudeltaan ja vaikutuksiltaan edelleen hahmottumatonta talousrakenteiden myllerrystä.

Kysymys ei ole nyt vain taloussuhdanteiden muuttumisesta. Moni ainoaksi totuudeksi julistettu väittämä osoittautuukin virheelliseksi. Vielä muutamia kuukausia sitten arvioitiin, että yhden mantereen, tässä tapauksessa USA:n talousongelmat eivät vaikuttaisi ainakaan koko painollaan muualla maailmassa. Perinteiseen tapaan muiden kasvavien markkinoiden uskottiin tasapainottavan tilanteen. Nyt on kuitenkin syytä herätä todellisuuteen. Globalisaatio tarkoittaa sitä, että maapallo on yksi yhtenäinen talous.

Monien talousrakenteiden kaatuminen dominomaisesti yksi toisensa perään herättää toivottavasti kysymään myös talouden perustusten kestävyyttä. Tulisiko ahneudelle asettaa vihdoinkin rajat? Jos ja kun markkinat eivät sitä näköjään kykene itse tekemään, on poliittisen päätöksenteon se tehtävä. Nyt ei pidä ottaa yhteiseen omistukseen vain riskejä, vaan myös ylisuureen ahneuteen perustuvat voitot. Valtion ja kuntien omistuksenkin mahdollisimman suuri pääomalle saatava tuotto olisi jo korkea aika korvata mahdollisimman suurella kestävään kehitykseen perustuvalla yhteisen hyvinvoinnin lisäämisellä. Kohtuus kunniaan anheuden asemesta.

Erityistä huolta ja huomiota olisi nyt syytä kiinnittää julkisten hyvinvointipalveluiden saatavuuden turvaamiseen, jos niistä vastaavat pörssiyhtiöt ajautuvat vaikeuksiin. On myös kysyttävä, onko ylipäätään esim. sosiaali- ja terveyspalvelujen hoitaminen pörssiyhtiöiden toimesta eettisesti kestävää, jos yritysjohtoa kannustetaan edelleen esim. optiojärjestelyillä väärällä tavalla kasvuun ja riskeihin. Ei tarvitse kuin lukea viime vuoden verotilastoja, niin kysymys on aiheellinen.

Mikä on vaihtoehto nyt umpikujaan ajautuvalle liian vapaalle, lyhytnäköiselle ja ahneelle talousrakenteelle? Tuskin kenelläkään on tähän valmiina yksiselitteistä vastausta. Vastausta on haettava avoimesti yhteistyössä poliittisen päätöksenteon. kansalaisten, tutkijoiden ja elinkeinoelämän edustajien kesken. Tämän vaihtoehdon löytäminen on erityisesti kansainvälisen työväenliikkeen tärkeä yhteinen tehtävä. Tässä työssä Suomen sosialidemokraateilla on keskeinen sija. Tässä kokouksessakin valitsemme ehdokkaita yhteiseen, entistäkin vaikutusvaltaisempaan eurooppalaiseen päätöksentekoon.

Hallitukselle lähtee tästä kokouksesta selvä viesti. SDP on edelleen valmis yhteistyöhön edessä olevan hyvin vaikean taloustilanteen hoitamiseksi siten, että suomalaisten työpaikat ja hyvinvointipalvelut turvataan. Tämä edellyttää kuitenkin hallitukselta nöyrtymistä ja yhteistyömahdollisuuteen tarttumista.

Hallituksen on myös lopetettava kansalaisten aliarvioiminen valmistelemalla heitä koskevat asiat salaisesti kabinettien kätköissä. Sosiaaliturvauudistuksen salainen valmistelu edustaa toimintatapaa, joka ei sovi nykyaikaiseen avoimeen demokratiaan. Mitä hallitus haluaa tällä kertaa salailullaan piilotella? Vai onko näin helpompi tuomita poikkeavat näkemykset jälleen typeriksi, kuten tavaksi näyttää tulleen?

SDP:n sisäisen keskustelun osalta on syytä esittää ainakin yksi toive. Pitkään jatkunut oma Big Brother-sarjamme, jossa seurataan kuka seuraavaksi äänestetään ulos, loppui toivottavasti edelliseen tuotantokauteen. Nyt on tältäkin osin, toivottavasti, koittanut uusi aika ja uusi tyyli.

Nyt olisi otettava oppia Obamasta. Hänhän kuvasi kiitospuheessaan edessä olevaa tietä ylämäeksi, jonka kiipeäminen ei ole helppoa ja siksi se vaatii yhteisiä ponnistuksia ja aikaa. Näin on myös SDP:n oman kehittämistyön kanssa. "We can", me pystymme siihen. Mutta vain yhdessä, ei pelkästään uuden puoluejohdon toimin. Toivottavasti uusi puoluevaltuusto löytää itselleen sopivan ja aiempaakin vahvemman roolin olla tässä uudistustyössä aktiivisesti mukana.